Aurinkoista pääsiäistä kaikille!

Onpas aika taas vierähtänyt äkkiä, kun edellisestä bloggauksesta on jo yli viikko.

Kuluneella viikolla on tullut muutamia uusia vassuja, mm. Vm Elli teki viime sunnuntaina suloisen pienin sonnipojan ja Vm Ämpäri sai sonnivassun eilen. Kuluneella viikolla on myös tuskailtu eu:n maataloustukipaperien kanssa. Tai ei paperien kanssa varsinaisesti mitään tuskaa ole, mutta kun tämä tekniikka ei ole sen enempää mun kuin miehenikään ystävä. Kyseiset tukipaperit pitää palauttaa aina huhtikuun loppuun mennessä kunnan maataloustoimistoon, jos aikoo syksypuolella tukia saada. Lomakkeissa selvitellään mm. maatilan omistustietoja, peltolohkoja pinta-aloineen, kasveja mitä lohkoilla viljellään sekä mitä tukityyppejä tila hakee. Tukityyppejähän on erilaisia; on luonnonhaittakorvaus eli lfa, ympäristötuki, tilatuki ja ympäristötuen erityistuet, joihin kuuluu mm. luomutuki, perinnebiotoopit ja muita erilaisia "vihreitä" tukia. Ja jotta tukirahaa saisi, pitää myös noudattaa melkoista liutaa tukiehtoja, jotka yleensä tähtäävät ympäristöstä huolehtimiseen. Tavanomaisten viljelijöiden toimintaa valvotaan satunnaisotannalla tai riskiperusteisesti ja voi mennä useampikin vuosi, ettei kukaan käy tarkastamassa yhtään mitään. Luomuviljelijää valvotaan vuosittain ainakin kerran, joskus kaksikin, jotta kuluttaja voi olla varma, että luomumerkillä merkitty elintarvike on oikeasti luomu. Meillä oli viime syksynä kokotilavalvonta, jossa tarkastajien kanssa kiersimme kaikki peltolohkot, kävimme läpi ison mapillisen paperia (mm. viljelymuistiinpanot, maanäyte- ja lanta-analyysit), mittailimme suojakaistoja ja lohkojen pinta-aloja gps:n kanssa. Helmikuulla oli luomueläintarkastus, jossa käydään läpi lääkekirjanpito, eläinten ruokinta sekä se, että tilat täyttävät luomumääräykset. Kun kasvukausi alkaa, odottelemme vieraaksi peltopuolen luomutarkastajaa ja voihan sieltä tupsahtaa myös joku muu tarkastaja (ja tarkastettava asia) tontille.

Tiistai-iltana oli hiukan yritystä tehdä kaalikääryleitä ja kyllä niitä pari pellillistä tulikin, mutten oikein kovin tyytyväinen ollut lopputulokseen. Täytynee vielä hiukan hioa reseptiä. Ja jos ensi viikolla ehtisi jossain välissä kokeilemaan vegaanisia härkäpapupihvejä, koska härkäpapu kasvina on mielenkiintoinen mm. typensidontaominaisuutensa vuoksi. Meillä oli härkäpapua viljelyssä vuonna 2007 kohtuullinen pinta-ala ja täytyy kyllä sanoa, että oli komeita kasvustoja, kun äitiäni (164cm pitkä) ei kasvustosta näkynyt. Suurin osa noista pavuista meni kokoviljasäilörehuna lehmille ja pieni osa puitiin, jos olisi itävää siementä saatu, mutta eihän sellainen eteläsaksalainen lajike Suomen kasvukaudessa ehtinyt valmistumaan. Vuonna 2007 emme saaneet suomalaista lajiketta mistään,mutta nyt niitä löytyy jo helpommin, kun keväällä 2008 lehdistö ja teollisuus alkoi puhumaan kotieläintuotannon valkuaisomavaraisuudesta ja härkäpapua on siitä lähtien mainostettu varsin tehokkaasti.

Papukasvusto kukkii 25.7.2007

 Viime perjantaina, kun olin taas Lempillä, paikalla oli myöskin Aamulehden toimittaja ja juttu löytyy Aamulehden Moro-liitteen sivuilta http://www.aamulehti.fi/moro/uutisellista/aiti-ja-tytar-perustivat-lahiruokapuodin-tammelaan/212537

Nauta ei ole possu

Täytyypi taas avautua nykyisestä nautajalostuksesta ja teollisuuden hulluista vaatimuksista.

Nautahan on korsirehun syöjä, niin kuin kaikki varmaan tietää. Joskus hamassa menneisyydessä joku on kuitenkin päättänyt, että nyt lähdetään jalostamaan naudasta possua tehokkuuden nimissä. Laitellaan lehmälle jopa 60% viljaa rehustuksen kuiva-ainepitoisuudesta. Saadaan vasikoiden päiväkasvu nousemaan tuonne 1500-1700g/vrk, kun lehmä lypsää täysillä. Onko siinä mitään järkeä?

Ruokaa ihmiselle ja lehmälle 

Hyvälaatuisella apilasäilörehulla ollaan päästy meillä joidenkin yksilöiden kohdalla tuonne 1300-1400g/vrk kasvuihin. Onhan se toki vähemmän, kuin 1700g mutta siinä vaiheessa kun pihvi päätyy kuluttajan ruokapöytään, on myös maussa vissi ero. Ja tässä kaikessä tehojalostuksessa on unohtunut se kaikista hienoin puoli nautaeläimessä. Muuttaa ihmiselle kelpaamaton ravinto ihmiselle kelpaavaksi. Hyötysuhde ei tokikaan ole loistava, mutta toisaalta ei "huonolla maalla" ( = pellolla joka ei sovellu syystä tai toisesta viljanviljelyyn) myöskään viljan viljelyn hyötysuhde päätä huimaa. Ja sitten on tietysti vielä se ajatus viljelykierrosta. Viljelykierto on päässyt huolestuttavasti unohtumaan, kun on lähdetty ns. tehomaatalouteen ja vielä lisää, kun nautatilat ovat vähentyneet. Viljelykiertohan tarkoittaa sitä, että kasvilajia peltolohkolla vaihdellaan. Hyvä viljelykierto taas tarkoittaa, että peltolohkolla viljellään vaikka kolme vuotta nurmea (esim. apila-timoteiseos), neljäntenä vuonna vaikka vehnää, viidentenä härkäpapua/hernettä, kuudentena suojaviljakauraa (suojavilja tarkoittaa, että keväällä peltoon kylvetään kaura ja monivuotinen nurmensiemen yhtäaikaa, kaura nopeampi kasvuisena peittää nurmikasvuston alleen ja torjuu rikkaruohoja). Tämän jälkeen kierron voi aloittaa alusta. Monivuotisen nurmen voi korvata yksivuotisellakin nurmella, mutta toki useasta nurmivuodesta peräkkäin on enemmän iloa.

Sama kasvusto vähän ennen puintia

Meidänkin kylällä näkyy pelloissa monokulttuurin vaikutukset (viljelykierto siis ollut vilja-vilja-vilja-vilja-vilja jne.) vaikka lähes joka torpassa oli lehmiä vielä 90-luvun alussa ja nurmea siis viljeltiin niin kauan kuin lehmiäkin oli. 10-15 vuodessa maan rakenne on muuttunut, kastemadot ja maan pieneliöstö ovat kadonneet, joka näkyy mm. vesitalousongelmina. Hyvä esimerkki on eräällä lohkolla: lohko oli ollut n. 10 vuotta monokulttuuriviljalla. Keskellä lohkoa oli "vesiläpi", märkä kohta johon ei keväällä voinut kylvää eikä syksyllä ajaa puimurilla, kun koneet vain upposi.
2007 koimme valaistumisen luomun muodossa ja lohko laitettiin härkäpapusuojaviljan kautta puna-apilanurmelle ja kakkaakin annettiin pikkuisen. Muutaman apilavuoden jälkeen vesiläpi salaperäisesti katosi. Apila on syväjuurinen kasvi, joka avasi yllättävän tehokkaasti maahan minisalaojia, jotta ylimääräinen vesi pääsee pois. Pienikin määrä kakkaa (tai oikeastaan kuivikepohjaa, jonka seassa on kakkaa) elvytti maan pieneliötoimintaa ja maan rakenne lähti paranemaan.

No niin, mistäs tämä kaikki nyt alkoikaan. Ai niin, lehmästä ja korsirehusta. Me siis jatkamme omalla linjallamme ja pyrimme jalostamaan mammalaumaamme hyviksi korsirehun käyttäjiksi tehokkaan viljankäytön sijaan ja annamme piutpaut teollisuuden päiväkasvuvaateille.

Ihanan Lempin avajaiset ja lehmähommia

Ilmari

Onpahan taas ollut melkoista hulinaa. Torstaina oli hässäkkää navetalla, kun lauma lisääntyi kahdella vassulla, toinen valkoinen lehmunen muutamilla ruskeilla täplillä ja toinen harmaa sonnipoika, joka sai nimekseen Ilmari. Lehmuselle en oo vielä keksinyt nimeä.

Lehmunen

Perjantaina oli Lähiruokapuoti Lempin avajaiset Tampereen Tammelassa ja liikenteeseen tuli lähdettyä 05.30 täysin ilman yöunia. Ensin kävin hakemassa leikkaamolta lihakuorman kyytiin ja sitten nokka kohden Tampesteria. Lempin avajaiset meni hienosti, vaikka kyllä vähän meinas jännittää, kun ekaa kertaa esittelee kaupassa omia tuotteitaan.

 Inkeri ja Päivi ovat kyllä tehneet valtavan työn Lempin eteen ja se näkyy kaikessa. Ihania tuotteita hyllyt pullollaan ja syötävän suloinen sisustus! Ja löysin minäkin heti pari suosikkia, joita varmasti tarttuu Lempiltä matkaan aina kun siellä käyn. Aivan ihana Mokkamestarien Tamperesekoitus -kahvi, kirsikkavaniljasuklaa (em. luomua ja reilua kauppaa) sekä suukkosuuhuulirasva unohtamatta tietenkään Lempin omaa mallasleipää. Härkäpapujakin piti ostaa, mutta unohdin. Täytynee seuraavalla kerralla muistaa, kun härkäpapusipulipesto oli melkoisen hyvää leivän päällä. Peston ohje löytyy täältä http://www.gobbasgard.com/H-rk-papupesto-Bondb-napesto.html .

Lauantaikin meni Lempeilyn merkeissä ja sunnuntaina kävin länkkäriratsastustunnilla heppatyttöjen kanssa. Oli ihanaa kiivetä humman selkään neljän vuoden tauon jälkeen, mutta ei tuo länkkäri helppoa ole, jos on aloittanut ratsastuksen 20 vuotta sitten enkkutyylillä ja enkun avut on vaan niin takaraivossa. Mutta kivaa oli, vaikka saikin tuntea itsensä (luonnollisesti) ihan amatööriksi. Täytynee suunnitella uutta käyntiä Harjavaltaan ens viikolle.

Sunnuntaina muutama mamma lähti viimeiselle matkalleen ja korvamerkkailtiin vassuja. Saisivat nuo suuret viisaat tuolla hallinnossa jo keksiä ja päättää, että nautojen identiteetin tunnistamiseks siirryttäisiin korvamerkeistä mikrosiruihin. Nuo merkit on tosi tylsiä, kun ensin pitää rei'ittää vassun molemmat korvat ja kun aikaa kuluu, niin merkit tippuu, repii korvat tai katkeilee. Eikä ne merkit varmaan vassustakaan kivalta tunnu, kun on kauheen kokoset ylimääräset lätkät korvissa. Ja kai se reiänkin tekeminen epämiellyttävältä tuntuu vaikkei varmaan varsinaisesti satukaan. Mikrosiru olis helpompi, kun se ei ainakaan tipu. Epäkuntoon sekin voi tietysti mennä, mutta riski on aika paljon pienempi, kuin pudonneessa korvamerkissä.

Hallinnosta tuli mieleeni, että löysin vahingossa Eviran nettisivuilta Eviran pääjohtajan Jaana Husu-Kallion Tänään pöydällä -kolumnit. Täytyy kyllä sanoa, että tässä kohdin Husu-Kallio kirjoittaa asiaa mm. lisäaineista sekä ns. tinkimaidosta. Kolumnit voi lukea osoitteesta http://www.evira.fi/portal/fi/evira/yhteystiedot/mediapalvelu/tanaan_poydalla_-kolumni/ .

Luomun taikaa

Pusu-Ensun kasvojen kuorinta

Voi tota mein hiehoporukkaa. Ne on sitten ehkä maailman lutusimmat nautaeläimet. Karsinat on jaettu kahteen osaan; makuualueeseen ja lantakäytävään. Lantakäytävän toisella puolella on makuualue ja toisella puolella ruokintapöytä. Ja lantakäytävän tavoite siis on, että mahdollisimman iso osa kakasta päästeltäisiin ruokailun yhteydessä siihen, ettei petivaatteet tahreennu. Siivoilin tänään lantakäytävää ja sitä varten siirretään mammat ja vasut aina makuualueelle ja pistetään portit lantakäytävälle kiinni, että saa rauhassa ajella pyöräkuormaajalla käytävältä kakat pois. Siinä pyysin mein nuoria frouvia sitten siirtymään Patu-paimenkoiran avustuksella makuualueelle ja menin laittamaan portteja perästä kiinni, ni eikö mein Ensu (hiehoneiti, jonka pitäisi poikia kesällä) tuu siihen tökkimään mua turvallaan ja pusuttelemaan märkiä lehmänpusuja koko naaman täydeltä. Olisihan siihen ollut kiva jäädä Ensun kanssa seurustelemaan, mutta kun se käytäväkin piti siivota. Sanoin Ensulle, että nyt ei kerkiä seurustelemaan tämän enempää, vaan sidon tän portin nyt kiinni ja meen tekeen työni, että pääset laumas kans joskus syömäänkin. Ensu oli vain sitä mieltä, ettei se nyt sovi ja yritti ryöstää mun piponi kielellään... kolme kertaa. Eihän siinä voinut kuin nauraa, kun hieho käyttäytyy kuin huomionkipeä lapsi. Positiivista sinänsä, että Ensu kuitenkin tiedostaa olevansa lehmä.

On meillä eräs vuotias neitikin joka ei tiedosta olevansa nauta. Nimittäin Hilppu. Hilpun tarina alkaa huhtikuusta 2010, jolloin Hilppu syntyi. Hilpun äidin synnytys oli haastava ja jouduimme vetämään Hilpun maailmaan, Hilppu ei syntyessään hengittänyt ja elvytyshommiksihan se meni. Hilpun mamma oli sitä mieltä asiasta, että nyt ihminen on sekaantunut liikaa hänen hommiinsa ja hylkäsi Hilpun poikimakarsinaan, mennessään vielä astui päälle. Eipä siinä sitten auttanut muu kuin sulattaa pakkasesta Hilpulle ternimaitoa ja siirtää hänet kuivumaan lämpimiin tiloihin. Hilppu kuitenkin selvisi koettelemuksista voittajana ja minusta tulin Hilpun emo. Juotin Hilppua neljä kuukautta 4 kertaa päivässä ja yritin muutenkin olle hälle kuin lehmäemo. Kesällä kävimme porukalla uimassa, kun eläinlääkäri sellaista suositteli Hilpun poikaystävälle Herkulekselle, jolla oli lihasvaivoja takaosassaan. Hilppu on aina ollut rohkea tyttö ja uimisestakin se tykkäsi kovasti.

Hilppu-neiti pikkuisena

 Nyt kun Hilppuneiti on yli 300 kiloinen keijukainen, meinaa ongelmaksi muodostua se, että hän ei tiedosta olevansa iso. Karsinaan mennessä tyttö tulee vastaan ja yrittää tunkea syliin. Suloistahan se on, mutta kun en millään jaksa pitää yli 300 kiloa sylissäni. :) Tästä on kyllä Hilpun kanssa keskusteltu ja myös siitä, että voinko minä leikkiä Hilpun kanssa puskemisleikkejä. Hilppu vaan ei millään ymmärrä, että minä en pysty puskemaan tehokkaasti takaisin, kun mulla ei ole riittävän kova otsaluu (vaikka se aika kova onkin).

Hilppu on myös aika taitava tyttö. Se osaa mm. nostaa sorkkaa (niin kuin hevoselta nostetaan jalka kavion puhdistamiseksi) ja kulkea riimussa. Nämä taidot meillä käyvät ponitytöt Hilpulle opettivat, jos Hilpusta tulisi vaikka joskus tulevaisuudessa ratsulehmä. Selässä istumisen se nimittäin sietää ollessaan makuulla, mutta vielä on liian aikaista yrittää varsinaista ratsastusta, koska naudat kehittyvät melko hitaasti ja naudan selkä ei muutenkaan kestä kantaa samanlaista taakkaa kuin hevosen selkä. Minä en siis ikinä tule kiipeämään Hilpun selkään, mutta ponitytöt voivat sen vielä tehdäkin, kun ovat minua paljon pienempiä.